maanantai 21. huhtikuuta 2014

Itsensä etsijät



Itsensä etsiminen. Se on jännä juttu se. Varsinkin näin jo "aikuisena". Yleensähän termi "etsii itseään" ja "identiteetin muokkautuminen" liitetään vahvasti rämiseviin teinivuosiin. Siihen,ku kokeillaan olla puoli vuotta punkkarina,mutta sitten vaihdentaakin pissislookkiin,kun anarkiamerkkien piirtely kouluvihkoon alkaa kyllästyttää.  Siihen, kun aletaan kasvissyöjäksi, mutta salaa kotona vedellään meetwurstia naamaan. Siihen,kun naamaan vedellään yksi kajalkynä viikossa.

Näiden vaiheiden mennessä ohi ollaankin sitten aikuisia,identiteetti on muokkautunut ja oma tyyli on löytynyt.Enää ei tarvitse miettiä mielessään tyhmiä kysymyksiä siitä,millainen minä olen,mitä tyylisuuntaa edustan ja onko tää tyyli nyt mulle sopiva. Enää ei ole paluuta rock-vaatteisiin ja niitteihin. Useinhan ajatellaan, että ne niitit ja mustat vaatteet jäävät sinne teinivuosien katveeseen ja aikuisena ollaan siistejä ja seesteisiä. Oonhan mä jo hei 19 vuotta, ja mun pitäis olla nyt tosi aikuinen ja ostaa näitä beigen värisiä jakkuja.

Monien kohdalla identiteetin muokkautuminen on saattanutkin mennä näin. Niiden kokeiluvaiheiden jälkeen on löydetty oma itsensä ja ollaan tyytyväisiä siihen, millaiseksi on kasvettu. Mutta minun kohdallani tämä ei tosiaankaan ole mennyt näin. Minä, 23 vuotias naikkonen etsin itseäni tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Minä, 23 vuotias tyttönen etsin itseäni ja se on ihan jees. Minä, 23 vuotias pienijalkainen olio, alan vasta nyt hiffata, millainen minä olen ja minkälainen minä haluan olla.

Pienenä ja vielä teininäkin en välittänyt hittojakaan siitä,mitä muut minusta ajattelivat. Ala-asteella tytöt puhuivat minusta pahaa, "hienostelin", koska minulla oli kyllä,hienoja vaatteita. Vaatteet olivat usein muodikkaita, tottakai, koska isoilta siskoilta ne perin. Minä pidin niistä vaatteista ja puheet kuittasin olankohautuksella. Muistan kuudennella luokalla,kun yksi kavereistani kysyi,eikö minua pelota, että minua aletaan kiusaamaan ylä-asteella. Kiusaamaan sen takia,että pukeuduin niin persoonallisesti. Ja ei, ei minua pelottanut. En välittänyt.

Ylä-asteella pukeuduin todella rock-henkisesti. Näytimme kavereiden kanssa hammaspeikoilta,mutta mitä väliä. Ylä-asteella tuli kokeiltua myös hippivaihetta,joka on jättänyt jälkensä enemmän ajatusmaailmaani,kuin pukeutumiseeni.

Lukion alussa pukeutumiseni normalisoitui,jos näin sen voisi ilmaista. Samalla ajatusmaailmassani jokin muuttui.Aloin ajatella,liikaakin sitä, mitä muut minusta ja ulkomuodostani ajattelevat. Ensimmäisen kerran minulle tuli olo, että pitää kuulua tiettyyn porukkaan ja pitäisi olla niinkuin muut. En ollut enää varma omista mielipiteistäni.En ollut varma itsestäni,kaipasin aina varmistuksen muilta, että onhan ok, jos mä ajattelen näin tai pistän nää vaatteet päälle. Vaikka aikaisemmin muiden mielipiteillä ei olisikaan ollut minulle väliä, olen silti aina ollut jossain määrin epävarma itsestäni.En vain ehkä ollut ajatellut asiaa ennen lukiota.

Lukion jälkeen muutin omilleni ja olin vuoden teatteri-ilmaisun linjalla. Omilleen pääsy ja mahtava luokka sysäsivät minua taas lähemmäksi itseäni. Aloin tuntea taas, että ehkä mä oonkin ihan jees tyyppi ja olen jossain jopa hyvä. Simo toi elämääni lisää pelkkää hyvää: minusta pidettiin ilman ehtoja. Ja minua rohkaistiin tekemään omia juttuja, kuten esimerkiksi laulamaan ja kirjoittamaan. Minua rohkaistiin olemaan oma itseni taas jälleen.

Nyt, viimeisen kolmen vuoden aikana elämääni on tullut mielettömästi hyvää. Koulun kautta ystäviä,joiden kanssa voi olla niinkuin on. Ystäviä,jotka tukevat ja kannustavat,joille voi puhua. Joiden edessä voisi itkeä,eikä edes hävettäisi. Myös musiikkipiireistä on tullut huikeita tyyppejä elämään. Niko,bändin pojat,jamiporukka..Noista tyypeistä saa niin paljon inspiraatiota ja hyvää mieltä, ettei mitään järkeä! Bändi muutenkin on auttanut minua löytämään sen oman jutun, ja oman itseni.

Ilman bändiä, mahteja ystäviä ja ilman Simoa tämäkään blogi ei olisi luultavasti nähnyt päivänvaloa. Voin kertoa,että pelotti hirveästi pistää blogi julkiseksi. Ihanaa kuitenkin,että ihmiset tätä jaksavat lukea ja kannustavat eteenpäin. Blogin ja lukijoiden ihanien kommenttien vuoksi olen uskaltanut esimerkiksi pukeutua hieman rohkeammin (ei seksuaalisessa mielessä.) taas niinkuin haluan. Olen tällä hetkellä niin täynnä intoa,kiitollisuutta ja kaikkea mahdollista, kun mietinkin, miten huipputyyppejä mun elämässä on!

Tämä teksti on hieman rönsyillyt ja lähtenyt raiteiltaan. Mutta tässä se pointti kaikille teineille,joiden blogeista olen saanut lukea itsensä löytämisen vaikeudesta: Kyllä te vielä kerkeätte.Ei ole kiire mihinkään. Vielä tässäkin iässä ja vanhempanakin on hyväksyttävää etsiä itseään. Teidän ei tarvitse olla valmiita vielä 16, 17 tai 19 vuotiaanakaan. Sillä enhän minäkään ole valmis, vaikka olenkin jo, iiiks 23 vuotta.





6 kommenttia :

  1. Aaaivan ihanaa tekstiä! :) itsellänikin kokemuksia siitä kun ala-asteella kummasteltiin sitä, kuinka en omistanut uusia vaatteita vaan kirpputorilta ostettiin kaikki,ylä-asteelle mentäessä enempi ihmiset ihaili, miten joku voikaan löytää noin hienoja vaatteita jostain kirppikseltä.

    Btw,mistä noi kukkapöksyt on? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että kirpparikuteita nykysin arvostetaan ja ihmiset haluaa löytää sieltä kamaa!:) Mainiota! Ja kiitos kehuista,kiva, että tykkäsin tekstistä.:)

      Ja kukkapöksyt olen kerrankin ostanut muualta kuin kirpparilta:D Eli, tilasin ne forever21-nettisivuilta,olivat alennuksessa kuitenkin.:) Sieltä löytyy muitakin aivan ihania leggareita!

      Poista
  2. vau, mahtavaa tekstiä! ihanan tyttömäinen blogi ja sun tyyli on upee! :)

    http://classicshieet.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  3. Olet saanut haasteen minulta, käy tsekkaa! :)

    http://erikaonnenkupla.blogspot.fi/2014/04/arkihaaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei vihaan haasteita.:D Mutta käyn katsomassa.

      Poista